Mustalaisen tarina

Olen mustalainen. Ajalla ei ole merkitystä.

Olen syntynyt Kuopiossa, Haminalahden kartanon saunassa. Oli kesä - kaunis ja lämmin päivä.

Sellaisena päivänä mustalaisen oli hyvä syntyä.


Arvid, Piki-Jussi (Veijo), Armas. Etualalla Rokko.

Isäni oli hevoskasvattaja, joka möi talonisännille hevosia maataloustöihin. Äitini oli käsityöläinen. Toisinaan asuimme kuukausia Haminalahden kartanon väentuvassa. Kartanon oli Liisa Peura ostanut von Wrightin taiteilijaveljeksiltä. Liisa Peura, Savon rikkain nainen ja äitini, Savon köyhin nainen, olivat ystäviä. He pitivät Haminalahden kartanossa runoilija Yrjö Kaijärven kanssa 1950-luvulla matineoita, joihin saapuivat limusiinit Helsingistä asti.

Olimme kulkijamustalaisia ja Savo oli reviirimme. Kodittomalle kulkijalle talojen välimatkat olivat pitkiä, pakkanen paukkui, huurre hehkutti hevosen pintaa. Keskiluokka aiheutti kulkijamustalaisille kärsimyksiä kärsimysten jälkeen. Köyhät auttoivat köyhiä ja rikkaissa taloissa otettiin vastaan.

Perheenjäseneniäni Haminalahden hovin väentuvan edessä 1950-luvun lopulla


Perheessämme oli 12 lasta. Nälkä ja kurjuus olivat jokapäiväisiä vieraitamme. Vahvimmat ja terveimmät perheestä söivät joka kolmas tai neljäs päivä. Heikoimmille pyrittiin hankkimaan ruokaa joka toinen päivä. Yövyimme ladoissa, riihissä, navetan ylisillä ja saunoissa. Illalla, kun mentiin saunaan nukkumaan, lapset valittivat kuumuutta ja vaatteet hikosivat päälle. Aamuyöstä itkettiin kylmää. Hevonen joutui ulos tai lantalaan. Siihen aikaan hevosia syötettiin joko heinällä tai appeella. Talvella hevonen sai hyvin vähän viljaa ja sen karva kasvoi pitkäksi. Hyvä puoli karvan kasvussa oli se, että talvella se lämmitti, mutta kun eläin joutui lantalaan yöksi, karva jäätyi. Aamuyöllä hevonen oli arktinen jääpatsas. Kun piti jatkaa matkaa, hevosesta ei ollut reen vetäjäksi. Isä joutui kiskomaan perheen reessä seuraavaan taloon.

Kiertävänä mustalaisena koin vainot henkilökohtaisesti. Karavaaniin saattoi kuulua 10 valjakkoa. Meitä saatettiin ampua perään ja osua, haavoittuneet nostettiin rekeen, eikä kulkijamustalaisella ollut asiaa lääkäriin. Pahimpia oli metsäkämpät, joissa miehet joivat itsensä viikonloppuisin humalaan ja lähtivät 10 hevosen voimalla ajamaan takaa, mukanaan kirveitä ja halkoja. Maaseudulla oli isontalonantteja ja rannanjärviä ja useimmiten mustalaiset olivat uhreja. Meillä oli onni, että setä ja isä olivat raavaita miehiä ja äitiä kunnioitettiin. Hän istui korkean heinäpaalin päällä ja joka 20 metrin päästä ilmoitti: "Ison-Valtin ja Oskarin-Kallen kuormue tulee" - näin karavaani sai jatkaa matkaansa.

Sota-aikana virkavalta ajoi poliisiautoilla takaa talvipakkasella suurta 12-lapsista mustalaisperhettä, jolla oli kuoleva koni reen edessä. Perhe ja hevonen eivät olleet syöneet moneen päivään. Herrat ajoivat aurattuja teitä pitkin ja mustalaiset pakenivat metsiin. Kiinni saataessa nääntyvästä perheestä riistettiin mies ja pantiin kahleisiin. Perhe jäi lumihankeen luonnon armoille ja mies pantiin rautoihin lähetettäväksi rintamalle. Reen pohjalla värjöttävän pienen pojan mielessä sankaruus-käsite horjui. Mustalaisilla ei ollut rajan takana vihollista, jota mennä tappamaan, eikä isänmaata, jota puolustaa.

Pienessä kyläyhteisössä valtaväestön viikonloppuinen viinanjuonti ja pullojen kanssa talosta toiseen kulkeminen oli mustalaisten mielestä hämmentävää. Tuolloin kulkijana saatiin tuntea myös arvojen puute. Kartanoissa ja rikkaissa taloissa mustalaiset otettiin yleensä hyvin vastaan. Myös mökin isäntä ja emäntä saattoivat olla sivistyneitä ihmisiä ja omata arvomaailman. Pahimpia olivat vähän opiskelleet, parempiensa kätyrit, jotka olivat oppineet moraalittoman käytöksen - kuten koira, joka on kytketty koppiin.

Ensimmäiset älylliset havainnot minulla on hiekkakasalta, jossa leikin valtaväestön lasten kanssa. Olo oli sivullinen. He tekivät hiekkavalleja ja esteitä minun ja itsensä väliin. Sitten huomasin, että aikuiset olivat samalla tavalla tehneet aitoja tonttiensa ympärille. Silloin muistan miettineeni, että miksi ihmeessä ihmiset aitaavat itsensä? Se oli ensimmäinen kirjallinen ajatukseni. Silloin kun Suomesta alettiin tehdä hyvinvointivaltiota, saatiin mekin ensimmäinen mökki lapsilisillä. Mustalaiset asutettiin valtaväestön tehdasyhteisöön.

Siitä alkoi henkinen kurjuus. Kirosanoja kuului jatkuvasti. Yhtä usein kuin mustalaislapset kerjätessään huusivat maro, joka tarkoittaa mustalaiskielellä leipää, valtaväestö käytti sanaa perkele. Se kuulosti oudolta, koska mustalaisvanhemmat eivät kirosanoja käyttäneet. Kun mustalainen tuli töitä kysymään, sille naurettiin. Sanonta "katkes varsi lapiosta, johon nojasin, ilman työtä on turvallisin" on noilta ajoilta peräisin. Vaikka siihen aikaan ihmiset olivat laihoja ja kauniita, ei nuoruus kestänyt pitkään.

Ei siihen aikaan ihmisten henkisiä ongelmia tunnustettu, ellei joku ollut selvästi mielisairas. Jos joku valitti depressiota, häntä potkaistiin persuksiin ja käskettiin hommiin. Kylähullut hyväksyttiin yhteisön jäseniksi, eikä eristetty laitoksiin.

Koulunkäynti oli vaikeaa, koska olitiin kiertolaisia. Eväitä ei ollut ja nälkä poltteli. Koulun ruoka oli ainoa, mitä sinä päivänä sai. Huoli omasta yhteisöstä painoi: miten seuraavasta päivästä selvitään?

Ensimmäisenä vuonna koulussa kenkinä olivat jalkarätit ja housut olivat narulla kiinni. Samoja vaatteita käytettiin koko vuosi, eivätkä ne enää lämmittäneet, vaikka äiti pesi pyykkiä järven rannassa tai avannossa. Puhtaudesta kuitenkin huolehdittiin puutteesta huolimatta.